Kipuilut ovat olleet kurissa, ja ajoittain elämä alkaa tuntumaan jopa varovaisen toiveikkaalta. Ehkä tämä tästä, tosin huomaan itse tarvitsevani todella jonkin nimen tälle kaikelle.

Kun ihminen on sairas, sillä on aina nimi... olet kuumeessa, flunssassa, vesirokossa, tai sairastat diabetestä jne... Minulla pahimmillaan kropasta löytyy kurkku ja varpaat joita ei särje ja olen niin väsynyt ja heikko että jaksan hädin tuskin seistä mutta tälle ei ole nimeä, eli tuntuu että ihmiset eivät ota tätä todesta. Jos verikokeissa ei näy mitään ja magneetillakin on tutkittu pää ja selkäydin niin monen mielestä minut on sitten tutkittu niin laajasti että on aika nousta sängystä ja palata arkeen äidiksi, opiskelijaksi, työntekijäksi, vaimoksi ja ystäväksi. Vai onko se vain minun mieleni joka on sitä mieltä että jos ei ole nimeä ei ole sairaskaan?

Kun kirjoitin tuota sanaa ystävä tuli seuraava ahdistava havainto jonka olen tehnyt viime kuukausien kuluessa ja sairastaessani. Harmillisesti olen joutunut huomaamaan pitäneeni ystävinäni ihmisiä jotka ovat kanssani ja seurassani vain kun olen hauska ja pirteä, sairastamiseni aikana en ole kuullut heistä sanaakaan. Se on myös ahdistava ja erittäin masentava puoli sairastamisessa, ihmiset kaikkoavat ympäriltä ja vain se ydinjoukko jää. Miksi silti kaipaan näitä ihmisiä? Mitä olen heiltä loppujen lopuksi saanut?

Nyt vain toivon että nämä pari hyvää päivää jatkaa kulkuaan ja kivut pysyvät kurissa, on helpompi silti etsiä sitä positiivista asennetta itsestään kun ei jokapaikkaa särje kokoajan. Vieläkun löytäisin oman itseni tuolta sairauden alta, siis sen kadonneen persoonani jonka tämä sairastaminen on päästänyt pienellä jollalla seilaamaan aavalle merelle ja minä en sitä ole vielä pystynyt löytämään. Tuntuu että päivittäin etsin itseäni, sitä oikeaa itseäni joka tai kuka olen aina ollut, olenko hukannut itseni lopullisesti? Minkälainen edes olin? Tunnistanko itseni tai tiedänkö koska olen taas oma itseni?

Tuntuu että liitelen meren yllä kurkotellen ja katsellen jokaiseen pieneen jollaan joka seilaa merellä. Jokaisessa jollassa on jonkinlainen minä, ei aivan sama mutta melkein ja on todella vaikea erottaa mikä niistä on se aito ja oikea minä, se johon lääkkeet ja kivut eivät ole vaikuttaneet ja joka on se valoisa nainen joka hymyilee kaikelle ja kaikille. Samaan aikaan kun epätoivoisesti etsin ja haen, mietin kuitenkin haluanko enään löytää edes sitä aitoa ja oikeaa minua? Olisinko kehittynyt tai muuttunut paremmaksi näiden viikkojen ja kuukausien aikana? Voisinko ottaa tästä mukaani jatkoon vain sen viisauden ja ne opit mitä sairastaminen on minulle opettanut ja kenties silti olla oma itsen? Olenko silti koskaan ollut edes hukassa vai olenko vain sumussa lääkkeiden takia ja siksi en tunnista itseäni tai löydä itseäni itsestäni?